Cryptic Wood's Mico Marcai

Hupia ja humpuukia

Pentuna Hupi oli hampaiden käyttäjä. Kerta luoja ne oli antanut, niin miksei niitä sitten käyttäisi. Pahimmillaan tämä oli hampaiden vaihtumisen aikaan. Jyrsittiin niin sohvan reunat, kuin ovenkarmitkin. Ei Hupi ollut kuitenkaan 100% riesa, Hupi oppi nopeasti, jos asia siis ei koskenut ulos tarpeiden tekemistä. Se oli pentuna leikkisä ja rakasti ulkoilua; ulkona oltiin satoi tai paistoi. Se oli se paras juttu ikinä.

Nyt kun Hupi on kasvanut ja varttunut, voin tyytyväisenä sanoa, ettei puremisesta ole enää ongelmaa. Se on ääntään laajasti käyttävä sheltti, joka lurittelee ties minkälaisia virsuja jos haluaa huomiota. Lenkillä kuljetaan vainukoiramaisesti nenä tiiviisti maassa, vaikka reitti olisi tutkittu sata kertaa. Vieraita koiria kohtaan Hupi on varautunut, muttei aggressiivinen. Sen pitää saada minuutti tai pari tottuakseen uuteen karvakaveriin, jonka jälkeen alkaa painiottelut tai muut leikit. Vieraat ihmiset taas on parasta parhautta mitä voi vaan olla, niiden syliin kavutaan, koosta huolimatta, kuin vanhoja tuttuja tapaisi. Hupista näkee harrastuksissa ja kisoissa kuinka se haluaa tehdä parhaansa. Agilityssa se on kuuliainen rakettipaketti, joka suorittaa tehtävänsä energiaa pursuten ja pieni pilke silmäkulmassa. Lampailla Hupi on sinnikäs koira, joka jaksaa odottaa että se viimeinenkin itsepäinen lammas kuuntelee. Tuntuu kuin harrastuksissa mukana on aivan eri koira kuin kotona, sillä on vaikea ymmärtää miten niin riehakas koira voi eri tilanteessa olla keskittynyt täysin johonkin tiettyyn asiaan. Lyhyesti ja ytimekkäästi; Hupi on Hupi.